Rakas päiväkirja, matkamme mielikuvituksen seitsemällä
merellä on kestänyt jo yli kuusi kuukautta. Miehistömme alkaa käymään vähiin. Osa
on jo jättänyt tämän uppoamista vastaan rimpuilevan laivan. Kapteenimmekin loikkasi
pelastusveneeseen ja soutaa päräytti Sveitsin satamaan jo aikoja sitten. Viime
viikolla meri vei toisen. Jäljellä olevat alkavat olemaan varsin levottomia.
Loputon seilaaminen pitkin myrskyisiä meriä alkaa vaatimaan veronsa. Ennen niin
uljaat purjeemme ovat riekaleita, joihin tuuli tarttuu enää hetkittäin. Elämme
pelon ilmapiirissä. Emme koskaan voi tietää, milloin joku meistä jäljelle
jääneistä saa tarpeekseen ja karkaa todellisuuteen. Toisinaan yö tuo tullessaan
kirkkaan tähtitaivaan, jolloin näemme hetkellisesti ympärillämme siintävän,
loputtomiin jatkuvan tumman valtameren. Toisinaan emme näe edes toisiamme.
Toisinaan kuljemme pimeydessä peläten, että laivamme karahtaa karille.
Haaskalinnut kiertävät laivaamme odottaen, milloin joku luovuttaa. Meri kantaa
luoksemme huonoja uutisia. Uutiset ovat kuin jobin pullopostia, jonka
saapumista me saamme alati pelätä. Viestit sisältävät vaatimuksia. Vaatimuksia,
joiden sisältöä emme täysin osaa tulkita. Voimme vain parhaamme mukaan yrittää
toteuttaa nämä vaatimukset toivoen, että panoksemme riittää, eivätkä merten
jumalat sylje päällemme vuosisadan myrskyä. Emme voi kuin sokeasti uskoa
siihen, että vielä jonain päivänä me saavutamme meille asetetun määränpään.
Missä ikinä se lieneekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti